Kotiinpaluun ihanuutta...

Olin kolmisen viikkoa Espanjassa opiskelemassa kestopigmentointeja. Se, miksi sinne menin, johtuu siitä, että Suomessa järjestetyt kurssit ovat vain yksi tai kaksipäiväisiä, eikä siinä ajassa oikeasti kerkeä mitään oppimaan.

Sain tämän kolmen viikon aikana tehdä pigmentointeja liukuhihnalta ja olen iloinen siitä, että pääsin tekemään myös uusintakierroksia eli toista pigmentointikertaa (pigmentoinnit tulee aina tehdä kahdesti, jotta jäljestä tulee pysyvämpi). Olen varmasti pigmentoinut kolmen viikon aikana enemmän (kulmia, silmänrajauksia ja huulia), mitä moni Suomessa opiskellut ja jo vuosia työskennellyt pigmentoija.

Matkalle lähtö...

Lähdin siis matkaan lokakuun alussa. Minua hieman jännitti, miten Tepa tulee suhtautumaan poissaolooni. Kyllähän pieni koira jo tajusi, kun matkalaukku kaivettiin esille ja mamma alkoi hääräämään sinne tavaroita, että tässä on nyt jotain meneillään.

Lentokentälle

Tepa tuli mukaan viemään minua lentokentälle. Tyttö oli ihan ihmeissään kun halailin ja höpöttelin sille ja lopulta lähdin kävelemään kohti terminaalia. Tepa jäi autoon katselemaan perääni.

Mitäköhän pienen koiran mielessä liikkui?

Skype

Onneksi on skype. Olisi ollut ihan hirveän kamalaa se, etten olisi nähnyt Tepaa lainkaan kolmeen viikkoon. Minulla oli siis matkalla mukana läppäri, jossa on kiinteänä nettikamera, joten olimme päivittäin Arin kanssa yhteydessä. Ari, suloisena miehenä, nosti pyynnöstäni Tepan kameralle, jotta saatoin nähdä suloisen tyttöni.

Juttelin siis Tepalle netin välityksellä. En usko, että Tepa osasi hahmottaa minua kuvaruudulta, mutta Tepan korvat kyllä hyvinkin reagoivat ääneeni. Samoin kun kutsuin Tepaa, hän meni ihan hämilleen. Mamman ääni kuuluu, mutta mammaa ei näy missään...

Kotiinpaluun Ihanuutta...

Saavuin Suomeen takaisin 22.10 klo 5.30 aamulla. Ari oli minua vastassa lentokentällä. Tepa odotti autossa. Kun pääsin auton vierelle, Tepa istui penkillä ja tuijotti minua. Istuuduin ja Tepa oli jaloissani. Koira värisi, vapisi ja vikisi. Otin Tepan syliin, tyttö painoi päänsä olkaani vasten ja vapisi.

Kun saavuttiin parkkipaikalle niin äkkiä hätäpissalle. Sen jälkeen tuhatta ja sataa kotiin, hihna pois ja sitten se alkoi....

Tepa hyppi, pomppi ihania neliraajapomppujaan ja kierteli liimautuneena jalkojeni ympärillä ympyrää, otti käteni suuhun ja jatkoi kiertämistään. Kiersi ja kiersi, välillä pysähtyi ja katsoi silmiini ja kiersi. Nuolemisesta ei meinannut tulla loppua lainkaan.

Tepa oli kuin liimattu kinttuihini kiinni koko päivän ja illan. Olikohan Tepa luullut, ettei mamma tule enää ikinä takaisin?

Luulen, että tyttö tulee muistamaan koko lopun elämäänsä, että kun matkalaukku otetaan esille, joku lähtee... Mutta seuraavalle matkalle Tepa tulee mukaan. En enää halua jättää tyttöä niin pitkäksi aikaa...